Vastoin enemmistön toiveita, Pesuhelmeä ei ole julistettu kuolleeksi vaan kesäloma venähti pitkäksi ja sitten writer’s block jysähti päälle. Nyt yritän suoltaa edes jotain tekstiä blogiin ja ehkäpä syksyn mittaan pääsen taas veitsenterävään musiikkianalysointiin.

 

”Virallisen” kesäbiisin tittelin on, jopa ansiosta, saanut Kymppilinja feat. Mariskan yhteistuotos Minä. Pesuhelmen tämä hauki-biisi jätti aikasta kylmäksi, vaikka onkin keskimääräistä kesäbiisiä parempi. Pariisin kevät on hyvin hämmentävä, kaikki suitsuttaa miten mahtavaa tavaraa se on. Tämän kylän poikii iskostuu kyllä kertakuulemasta alitajuntaan. Äiti, mä otan mun lääkkeet, että biisin kertsi lakkaa soimasta pään sisällä. Ehkä pitäisi uskaltautua keikalle. Sitten jonkinlaista listaa eli kesän levyt (aakkosjärjestyksessä):

 

 

           

 

Anssi (hätä)huutaa albumiformaatin alamäestä. Aukio on levynmittainen jännityskertomus perheellisestä miehestä kaivosonnettomuudessa. Vaikka paikoitellen levy kärsii täytemäisistä biiseistä varsinaisen kertomuksen seassa, on projekti hyvin kiinnostava. Loppuratkaisun suhteen olen vähän pettynyt, sen toisinpäin kääntäminen olisi ollut haasteellisempi. Parhaimmiksi tarinan osiksi nousee Huuto ja Albin Stenman. Ja monissa biiseissä on loistavia oivalluksia, rivejä jotka ovat enemmän kuin sanojensa summa ja täytyy myöntää, sävellyspuolella on koukkunsa.

 

Poverty Stinks on persoonallisesti soitettua ja laulettua iloista popmusiikkia, jossa kuitenkin on aina melankolista perusvirettä. Voisiko sen paremmin määritellä? Bändi sulloi jo ensimmäisellä levyllään Paranoidinkin formaattiinsa onnistuneesti. L’Epoque du Pop on kokoelma alkupään tuotannosta. Suosittelen niin kesään kuin syksyynkin!

 

Californicationia ei tarvitse perustella sen enempään. Luin kesällä Kiedisin omaelämän kerran Arpikudos, joka on periaatteessa samanlainen huumerepostelu kuin Mötley Cruen Törkytehdas, mutta pahimpia ylilyöntejä on siloteltu. Eniten ihmetytti miten tyypit ovat kaiken sen kaman vetämisen keskellä tehneet niinkin hyvän levyn. 

 

Hiekkarantaa on tavallista nyrjähtäneempää Röyhkää, kiitos siitä näille kahdelle Porin hemmolle. Levy toimii kuitenkin hyvänä taustamusiikkina illanistujaisissa ja viimeistään Ei kai miehen tarvi aina olla macho –biisi siirtää keskusteluun musiikkiin. Saaremaata kuunnellessa kannattaa miettiä mikä on lainauksen ja varastamisen välillä se veteen piirretty viiva!

  

Uuden uudesta musiikista on mainittava Lemonatorin hiljaiselon päättyminen. Muistattehan nuo hassut sitruunapäät? Myspacen maistiaiset lupaavat hyvää levyä, jonka valtteina on vahva tunnelma ja erittäin pitkä käyttöikä. Kumpikaan ilmaisbiiseistä ei nouse heti Once I Killed a Boy With a Girlin tai Broken Recordin tasolle, mutta annetaan aikaa. Lemonatoria voisi muuten luonnehtia hyväksi punaviiniksi, joka vaatii kohtuullisen kypsymisajan…