1. Paleface: Helsinki - Shangri La (biisi)
Heti alkuun täytyy kertoa, etten olen paljon Palefacen uraa seurannut. Ensimmäinen sinkku, The Ultimate Jedi Mind Trick – Episode IV, tuli hankittua vuosituhannen alussa sen freshin fiiliksen takia ja miestä kävi sääliksi Back to Square One –videon takia. Ei siksi, että se olisi ollut niin huono, mutta äijä roudasi painavaa monitoria kilometrikaupalla ennen kuin pääsi pesäpalloilemaan sen paskaksi. Sitten olikin omalta osalta hiljaiseloa Talonomistaja –biisiin saakka. Kiinnostus heräsi, ja nyt voin sanoa Helsinki - Shangri La’n räjäyttäneen potin Pesuhelmen kohdalla. Mies ja kitara sekä yhteiskunnallisuus olisi silkkaa irwinisimiä, ellei käsiteltäisi oikeasti tärkeitä asioita. Paleface luottaa kuuntelijan omaan älyyn, eikä selittele saati väännä rautalangasta. Vuonna 2020 voidaan muistellaan biisin tekstiä helvetin tarkkana ajankuvauksena ja ymmärrettäisiin miksi kaikki meni vituiksi. Ensi viikolla lisää itse levystä.

2. Kauko Röyhkä ja Mikkeli kaupunginorkesteri: Zaia
Yleisesti rockmedian mielestä Kauko Röyhkä on arvostettu artisti, mutta aina uuden kokoelman ilmestymisen veistellään heti että Kauko on julkaissut enemmän kokoomia kuin albumeja. Näinhän ei tietenkään ole. Nopean laskutoimituksen mukaan Kaukolla on 25 pitkäsoittoa ja vain 14 kokoelmaa. Eikä tästä sen enempää.
Zaia on siitä mielenkiintoinen kokoelma, että se on periaatteessa studiolivelevy, jossa Röyhkän biisit on sovitettu jousiorkesterimuotoon. Ei mikään järin yllättävä tai omaperäinen ratkaisu, mutta se toimii. Levyllä jouset soivat käsittämättömän kauniisti ja Röyhkän omaperäinen laulu nostaa tekstit, kuin kissan pöydälle. Ja ainoastaan levyn päättävässä Mainostaulujen taakse –biisissä lyödään täysi rähinä päälle. (siis tyylillä, jolla heavyorkesterit tekevät sinfoniaorkesterilevynsä). Levyllä jopa Röyhkän kulunein ralli Paska kaupunki ei kuulosta härskiintyneeltä ja muutama ei-niin tunnettu biisi (esim. Vaeltava vitsaus ja Muinanen härkä) nousee lentoon ylväästi. Toimii niin siivotessa kuin sohvalla makoillessa.
 

1. Belle & Sebastian: Sleep the clock around (live)
2. Belle & Sebastian: Sukie in the graveyard (live)
Kesän ehdottomin (?) keikkatapaus oli skotlantilaisen pop-yhtyeen viime maanantainen esiintyminen Tavastialla, joka oli yhtyeen ensimmäinen klubikeikka Suomessa. Vaikkakin orkesteri oli roudattu Ruisrockin takia maahamme ja Urho Kekkosen kadun keikka oli Merimaan voitonmaksimointia (noh, Belle & Sebastianissa on seitsemän jäsentä + extraviulisitit + kiertuehenkilökunta päälle, Suomi on tunnetusti helppojen logististen yhteyksien varrella eli kulujakin oli). Mutta asiaan. Täpötäyteen ahtautuneella Tavastialla näiden helteiden takia ilmastointi vastasi lehmän henkäystä. Vaatteet suli päälle ja tuoppi lämpeni käteen baaritiskiltä nostettaessa. Anyway, bändi kuulosti upealle. Lavalla oltiin aidosti iloisia esiintymisestä ja tunne välittyi allekirjoittaneeseenkin. Bändi otti lavalle pari yleisön jäsentä tanssimaan yhden biisin ajaksi ja tämäkään ei latistanut tunnelmaa. Loppupuolella kuultu Sukie in the Graveyard nosti suupieliäni entisestään. Tällaisen hetkien takia pitää musiikkia nauttia myös elävänä. Varsinaisen setin päättäneen Sleep the clock aroundin aikana –vaikka en mikään ituhippi olekaan- tunsin kuinka pyhä positiivinen energia virtasi yleisöön. Niin kaunista, niin viatonta popmusiikkia, että jos tunteet tuosta enää kasvaisi, ne olisi pilalla. Omasta idioottimaisuudestani missasin keikan alun, joten jos kuulette kutsuhuutoni Bellet ja Sebastianit, tulkaa pian takaisin! Minä pyydän…

3. Anssi 8000 & Maria Stereo: I feel like surfing
Ehkä helteet ovat pehmittäneet pääni, mutta löysin vihdoin musiikin, kauniisti sanottuna, idioottimaisen taiteilijanimen takaa. I feel like surfing on kotikutoista ja sympaattista garagerockia parhaimmillaan, kuten muinainen Larry & Lefthanded tai kuuluisampi esimerkki 22 Pistepirkko. Anssi ja Maria on sahalahtelainen taiteilija/muusikkopariskunta, jonka musiikissa kuuluu aito innostuminen ja musiikin tekeminen musiikin ehdoilla. Ei kaupallisten paineiden takia. Levy lähti tilaukseen. Nyt kaikki kipin kapin myspaceen…
 

1. Mokoma: Hei hei heinäkuu
Vaikka on kaunis ja kuuma heinäkuu, silti aivojaan ei tarvitse mädättää tyhjänpäiväisen musiikin kanssa. Hei hei heinäkuu on totaalinen kesäbiisi, jota kehtaa huudattaa avoauton stereogramofonilaitteistosta ja rankkuudesta ei tarvitse tinkiä! Useasti Mokoma on möyrinyt liian vakavien aiheiden parissa. Nyt bändin heittäytyessä vapaalle, meno on riehakasta. Jou jou joulukuuhun on matkaa. Nyt nautitaan kesästä!

2. Mana Mana: Elämä on murheen laakso
Mana Mana on niin kulttibändi, kuin Suomessa kulttibändi voi olla. Viisivuotisen (1986-1991) toimintansa aikana orkesteri julkaisi muutaman singlen, yhden pitkäsoiton, ei antanut yhtään haastattelua eikä otattanut yhtään promokuvaa. Laulaja-kitaristi-säveltäjä-sanoittaja Jouni Mömmö kärsi pahasti skitsofreniasta ja päätti elämänsä oman käden kautta. Elämä on murheen laakso on nimikappale postuumisti julkaisulta albumilta, joka koottiin Mömmön jälkeensä jättämistä sävellyksistä ja sanoituksista. Manan Manan synkkyys ja ahdistavuus ei kaipaa seurakseen pimeitä syysiltoja, vaan toimii myös kauniina kesäpäivänä. Bändi on täsmäase, joka tappaa talossa ja puutarhassa. ”Ei rahani riitä enää edes viskiin/ täytyy tyytyä vain halpaan viiniin/ ja kun viimeiset pennit mä tiskille iskin/ muistan päivää koska viimeksi itkin”

3. Ozzy Osbourne: Let Me Hear Your Scream
Olipa kerran Ozzy, heavyn kummisetä, joka Black Sabbatheineen kietoi ylleen pimeyden ruhtinaan viitan. Sittemmin kaikkine ylä- ja alamäkineen, erottamisineen, soolourineen ja aina realityTVpaskaan sekaatumisen myötä tuo repaleinen viitta tungettiin häränpyllyyn. Kukapa olisi uskonut että lääketieteellisen ihmeen kymmenes studioalbumi sisältäisi yhtään siedettävää raitaa. Minä olin ainakin väärässä. Biisi toimii, kitarat möyrii ja itse Ozzy vaatii kuulla kirkumista paljon ponnekkaammin kuin voisi odottaa 61-vuotiaalta papalta. Vittu, etusormi ja pikkurilli pystyyn. Kennelliiton merkki. Let me hear your Scream!
 

Jumalauta, jo toista viikkoa putkeen pukkaa TOP3:sta, mutta syy on liian lämpimän kesän ettei ehdi/jaksa/viitsi laittaa levyjä joka hetki soimaan. Ei vaiskaan. Pesuhelmen täysin oma vika tämä on. Olen laiska.

1. Lou Reed: Hangin’ ’round

2. Paleface: Talonomistaja

3. Aknestik: Kesällä ei mennä nukkumaan   

Viimeviikkoisen Takalon suvaitsevan soolobiisin myötä tuli etsittyä vanhaa kunnon Aknestikia viidentoista vuoden takaa. Kesällä ei mennä nukkumaan on  kesäfiilistely, jossa energiaa riittää vaikka valtakunnan verkkoon ja vain mielikuvituksettomien vanhusten mielestä tämä on naivia .